*

Niklas Herlin

Sarjakuva - yhteiskunnan kuningaslaji

Sarjakuva on aatelia. Muutamaan kuvaan ja puhekuplaan saadaan upotettua uskomaton määrä vakavaa asiaa, juonenkäänteitä, jännitystä, huumoria, historiaa, yhteiskuntasatiiria ja mitä tahansa muutakin. Olen sarjakuvan kasvattama.

Aku Ankka –sarjakuvalehti on suomalaisen lehdistön tärkein julkaisu, oli jo nuoruudessani ja on vieläkin. Vaikka nuoruudessani oli tarjolla kilpailevana välineenä televisio ja nykyään ajankäytöstä kilpailevia tuotteita on monin verroin enemmän, Akkari pitää  pintansa. Ja kun lapsena oppii lukemaan lehteä, tapaa jää päälle.

Joskus 1990-luvulla, Kauppalehden vuosinani, Hesarin levikki näytti pienehköjä laskuja. Tavallaan kaikissa lehdissä pitää tai silloi piti olla tyytyväinen, kun suuri ja kaunis Hesari laskee. Mutta pohdimme myös jo silloin puheeksi tullutta printtilehden kuolemaa. Tulimme siihen tulokseen, että kun Hesari ja Akkari romahtavat, tilanne on meidän kannaltamme, siis printin tekijöiden kannalta, tosi paha.

2010-luvulla ei Hesarin levikkiä voi muuksi kuin hurjaa vauhtia romahtavaksi. Aku Ankka, pidä pintasi!

Lapsuudenkodissani luettiin sarjakuvia. Hieman outoa, että se meni isän ja äidin laatukriteerien läpi. Ihan varhaisimmissa muistoissani Aku Ankka tuli postissa kotiin siskoni nimellä.

Minun nimelläni tuli samaan formaattiin taitettu Retu & Kumppanit, amerikklaisen Hannah& Barberan tuotantoa. Hannah& Barberan luomat sarjakuvasankarit olivat loppujen lopuksi aika tylsiä. Sarjakuvat koostuivat kuitenkin alun perin tv-animaatioiksi tehdyistä hahmoista, jotka oli salvattu sarjakuvaan, vaikka tuotteet ovat erilaisia. Aku Ankka eli Akkari ja muut Disney-hahmot elivät paljon luontevammin molempiin suuntiin.

Akkarihan on Sanoma-nimisen kustantamon täysosuma. Retu & Kumppanit oli A-lehtien yritys samaan genreen, ja kenties se jotenkin onnistui. Mutta Akkaria ei selätetty. Jotkut lukivat myös Nakke-lehtiä.  Kyllä niitä sinne mahtuu, on hyvä että on vaihtoehtoja, mutta aina on vain yksi Akkari.

Aku Ankan suuruksiin kuuluu tietenkin se, että kieli on hauskaa ja oivaltavaa.  Ja teemat ovat ajankohtaisia. Kielen täytyy olla niin oivaltavaa, että se naurattaa lapsia ja aikuisia samaan aikaan, vaikka eri tavoin.

1990-luvun lopulla, kun olin hommissa Ilta-Sanomien vanhassa, Korkeavuorenkadun konttorissa, lähdin töiden jälkeen paikaliseen kuppilaan, Bengalsiin. Sielläpä istuivat runoilija-kirjalijat Jari Tervo ja Tommy Tabermann, jo silloin suositun Uutisvuoto-ohjelman tähdet. Herrat olivat matkalla johonkin ohjelman tekijöiden illanviettoon. Heitin siinä, että tehän olette päässeet Aku Ankka –lehteenkin! Lapseni olivat pieniä ja totta kai minäkin Akkarini luin joka päivä.

Kirjailijat olivat muikeita kun Finlandia-palkinnon saatuaan. Aku Ankkaan nimellään selviytyminen on suuri kunnia! Mutta miten herrat lehden sivuille päätyivät?

Akkari-tarinassa Aku Ankka ja naarasankkaystävänsä Iines katsovat lempiohjelmaansa, jonka nimi on Uutiskuono. Ohjelman päätähdet ovat Jyri Terva ja Tami Tooperman. Täydellistä! Parodioivat sanat ovat tarpeeksi hauskoja pienelle lapselle, jonka nukkumaanmenoaika on iltayhdeksältä. Mutta vanhemmat voivat hihitellä samalla nokkelille sanaleikeille, joissa viitataan ajankohtaisiin asioihin.

Aku Ankan tekstien tekeminen ei voi olla helppoa. Siksi lehteä ja sen tekijöitä on kiitettävä paitsi siitä, että suomalaiset lukevat paljon, myös siitä, että nuorille opetetaan ihan vapaaehtoisuuden kautta hyvää suomea.

***

Jokainen voi omissa oloissaan miettiä sitä, ovatko sarjakuvat juuri lastenkulttuuria. No ovat tietenkin, johonkin rajaan saakka.  Lukuharrastus tai –tapa alkaa luonollisesti kuvilla. Myöhemmin siirrytään tekstiin. Ja paljon meidän kulttuuriamme vanhemmissa kaukoidän kulttuureissahan kirjoitettu teksti on edelleen sarjakuvaa. Kun sanat ovat merkkejä, kuvia, niin kuviakin tarvitaan varsin paljon.

Lapsuudessani sarjakuva miellettiin vain ja ainoastaan lastenkulttuuriksi, josta sitten myöhemmin ”kasvettiin ulos”. Suomella on kovin lyhyt kulttuurihistoria niin kuin muukin historia. Uskon kuitenkin, että 2000-luvulla sarjakuva on kaiken ikäisten ihmisten kulttuuria.

Olihan poikkeuksiakin, jo lapsuudessani. Amerikkalainen superouto taiteilija Robert Crumb oli noussut kotimaassaan supersuosioon viimeistään hippikesänä, vuoden 1968 San Franciscossa. Hänen LSD-höyryiset tekstinsä ja kuvansa muhivat pornoa, yhteiskunnanvastaisuutta, anarkiaa ja mitä lie. Ja olivat tavattoman hauskoja.

Jostakin syystä ainakin toimittaja Juho K. Juntunen kylmässä Suomessa perehtyi jo 1970-luvulla Crumbin ja muiden anarkististen amerikkalaisten underground-piirtäjien tuotantoon – ja toi niitä Suomeen. 1970-luvun Suomessa ilmestyivät ainakin Jymy- ja Huuli-nimiset sarjakuvakokoelmalehdet. Porno, väkivalta ja uskomattoman korni huumori tekivät vaikutuksen kasvavaan! Eritysen paljon pidin Teräsmies-parodia Terässiasta. Uskomattoman pornograafista kuvitusta, törkyistä väkivaltaa ja todella mautonta huumoria.

Mitä muuta kasvava nuori tarvitsee?

***

Yksi ihminen on erityisen paljon vastuussa sitä, että Euroopan tärkempien alueiden, varsinkin Välimeren maiden kulttuuria ja historiaa tunnetaan monessa maassa. Ja sitä on opetettu jo lapsesta alkaen. Tämä henkilö opetti minuakin. Ilman häntä suhtautuminen vaikkapa Euroopan unioniin olisi monelle meistä paljon vaikeampaa.

Tämä henkilö on tietenkin ranskalainen kirjailija René Goscinny. Tämä mies oli monessa mukana. Nikke-lastenkirjat kuuluivat tietysti kakara-aikojeni lukemistoon. Hänen kirjoittamansa Lucky Luke –sarjakuvat ovat korvaamaton aarre muistojen joukossa. Mutta Eurooppa – parhaiten Goscinny tunnetaan Asterix-jutuistaan, tarinoista, jossa urhea gallialais-soturi seikkailee sekä kotonaan että maailmalla.

Asrerixien ja Lucky Lukejen suomentaminen alkoi 1960-70-lukujen vaihteessa , eli lukuikääni juuri sopivasti. Ilmeisesti nitä on markkinoitu juuri lukemisina lapsille, eivätkä aikuiset varmaankaan juuri niitä vilkaissetkaan ja jäivät näin vaille tärkeää Euroopan oppimäärää.

Suurimmassa osassa sarjakuvakirjoista alun perin pohjois-Ranskan Betagnesta kotoisin oleva Asterix seikkailee eri puolilla Eurooppaa tai ainakin Ranskaa. Lukijalle tulevat tutuiksi lukuisat maat, kaupungit ja kansat erityispiirteineen.

Nykyinen Ranska on yrittänyt vääntää tai on vääntänyt Asterixista jonkinlaisen oman ideologisen panssarivaununsa, jotakin, mikä on amerikkalaisille vaikkapa Teräsmies-sarjakuvahahmo. Mutta se on väärä tulkinta ranskalaisilta itseltään. Teräsmies, Superman, on ääri-isänmaallinen amerikkalainen ”Fighting for peace, justice and American way”.  Asterix pilkkaa ranskalaisuutta.

Albert Uderzon piirtämissä sarjakuvissa Goscinny osoittaa ranskalaisille melkein kädestä pitäen, että kaiken vieraan kulttuurin pelko on aika naurettavaa. Ja samaan aikaan hän näyttää, että joissakin periranskalaisissa arvoissa on paljon hyvää ja että silmitön muiden kulttuurien kopioiminen on myös aika naurettavaa. Tai vaikka sen, että ranskalaisten rakastama holtiton ajotapa on vaarallinen ja että ranskalaisesta keittiöstä saa olla ylpeä, muttei se sentään maailman ainoa keittiö ole.

Asterix optti minut ja monen muun menemään uuteen paikkaan jonkinlaisella ennakkotietämyksellä, Roomaan, Pariisiin, Englntin, Saksaan, Sveitsiin. Välillä muut kulttuurit tulivat kylään Bretagneen.

Keväällä 2011 arabimaailmassa alkoi jälleen kerran kuohunta. Joskus se taas loppuu alkaakseen taas joskus uudelleen. Seurasin ”arabikevään” uutiskerrontaa intensiiteetillä. Ja vaikka asia oli vakava, jouduin tietojeni tueksi kaivamaan hyllystä pari oikein hauskaa teosta. Ne olivat Asterix ja Kleopatra sekä Asterix legioonalaisena.

Asterix ja Kleopatra kuvaa muiden asioiden ohella egyptiläisten ja koko arabimaailman outoa itsetunto-ongelmaa. Toisaalta ei ole mikään salaisuus, että juuri arabikansan keskuudessa on tehty valtava määrä tieteellistä ylivoimaa – ja toisaalta alemmuudentuntoa siitä, että apua täytyy hakea muualta – vaikka Euroopasta.

Vielä traagisemmin arabikevättä kuvaa todella hauska Asterix legioonalaisena. Erinnäisten syiden takia Asterix värväytyy ystävänsä Obelixin kanssa roomalaiseksi legioonalaiseksi. Värväystoimisto on jo sinänsä täysin naurettava, samoin sotilaskoulutus.

Erityisen hauskaa on, että roomalaiset värväävät sotajoukkoihinsa juuri ulkomaalaisia. Mukaan joutuu niin brittejä, saksalaisia, egyptiläisiä kuin ranskalainen sankarikaksikkokin. Siis juuri niin kuin ranskalaisen sodankäynnin ylpeys muukalaislegioona on rakennettu. Värväämällä ulkomaalaisia kadulta sotilaiksi.

Koulutusvaiheessa ulkomailta palkatut legioonalaiset ovat pölkkyjä ja pellejä, jotka toisaalta panevat huokealla kouluttajiaan.  He eivät tiedä sodankäynnistä, eivät ymmärrä mihin ovat värväytyneet, eivät ymmärrä komentajansa kieltä eivätkä toistensa kieltä.

Kuin arabikevään aavistaen Goscinny lähettää legioonalaisosastonsa Pohjois-Afrikkaan sisällissotaan. Kukaan ei oikein tiedä, kuka taistelee ketä vastaan ja miksi. Ja juuri saman teki Ranskan tasavalta 2010-luvulla. Mutta muukalaislegioona on ranskalaisille ylpeys, sotilasvallan ja peräänantamattomuuden vertauskuva. Asterixissa sitä ei panna halvalla – sille nauretaan avoimesti. Avointa yhteiskuntakritiikkiä ja –parodiaa parhaimmillaan! Onneksi tuollaisesta sai imeä vaikutteita jo kakarana.

René Goscinny kirjoitti myös parhaat Lucky Luke –albumit. Nekin ovat tavattoman hauskoja ja nokkelia – ja historiallisia. Vaikka vasta aikuisiällä ryhdyin tosissani tavaamaan todellista (ei elokuvista tuttua) Pohjois-Amerikan tai villin lännen tai alkuperäiskansojen historiaa, taustalla oli hauskalla ironisella tavalla historiaa tulkitseva sarjakuva.

Monen sen ikäiseni lapsen peruslukenistoon kuului myön englantilainen Lätsä (Andy Cap). Lätsä oli sarjakuvastrippi, jota julkaistiin myös kokoomateoksina. Suomessa Lätsän hahmo päätyi myös dunnaritupakkamerkki Armiron mainoksiin; viimeisinä päivinä ennen tupakkamainonnan kieltämistä 1970-luvulla sanomalehdessä oli sivun kokoisia Lätsän koristamia Armiro-aminoksia.

Luin Lätsää innokkaasti. Mutta vasta vuosia, vuosia myöhemmin ymmärsin, että sarjakuva kertoi perusenglantilasesta duunarista röökeineen, retkuiluineen ja naksahtavine puheentapoineen.

***

Miten muuten sarjakuva muokkaa nuorta elämää? Minäkin luin toisesta maailmansodasta kertovia Korkeajännitys-sarjakuvia nuorena, mutta en niihin friikkiintynyt, toisin kuin monet kaverini.

Korkeajännitykset antoivat kuvansa historiasta yksiselitteisesti. Koska ne olivat englantilaisperäisiä, niissä kuvattiin englantilaiset hyviksi sankareiksi ja saksalaiset pahoiksi konniksi. Monen ikäluokkiini kuuluvien miesten kuva toisesta maailmansodasta on aluksi rakentunut Korkkareiden varaan. Taisi olla meille nuorille pojille vähän shokki, kun tajusimme, että Suomi oli tuossa sodassa pahan Saksan liittolainen.

Venäläisistä niissä sarjakuvissa ei tehty sankareita; lukemani sarjakuvat sijoittuivat pääasiassa manner-Eurooppaan ja jonkun verran Tyynelle Merelle, jossa hyvät amerikkalaiset tappoivat pahoja, keltaisia vinosilmiä, joita japseiksi sarjakuvissa nimitettiin.

Saksalaiset olivat ”sakuja”, englanniksi kai puolirasistisesti ”krouts”.  Outoa, että tuonkaltainen yksipuolinen sotapropaganda meni Suomessa läpi lasten lukemistona 1970-luvulla. Ehkä siksi, että niissä taisteltiin pahaa fasistia vastaan, joka oli suomalaiselle establishmentille rakkaan Neuvostovaltion vihollinen.

Lapsuudessani sarjakuva oli toisaalta taustaltaan amerikkalainen (Disney) ja toisaalta ranskalainen (Asterix ja Lucky Luke). Esimerkiksi italialaista sarjakuvaa en ole lukenut lapsena enkä aikuisena, paitsi tietysti italialaista tuotantoa olevia Aku Ankkoja. Mutta lukemistooni kuuluu myös belgianranskalainen, sillä Tintti sekä opetti että hauskuutti.

Tinttiä oli helppo lukea jo ihan pienenä. Hergén (Georges Remy) valmistamat seikkailut ovat oikeasti jännittäviä, niin kuin poikakirjat. Hahmot ovat hauskoja. Varsinkin juoppo merikapteeni Haddock (vanhimmissa, harvinaisiksi käyneissä suomennoksissa kapteeni Capu) oli lapselle tosi hauska. Erityisesti Haddockin luettelemia haukkumanimiluetteloita oli luettava uudelleen ja uudelleen.

Belgialaisen Tintti-taitelija Hergén töitä on ehkä osin syystäkin syytetty rasistisiksi. Varhaisimpiin Tintteihin, 1930-luvulla alun perin ilmestyneeseen Tintti Afrikassa –albumiin liittyy kieltämättä mustan afrikkalaisen karikatyyriä, jota ei 2010-luvun lapselle pitäisi purematta näyttää.

Mutta sarjakuvataiteilija puhalsi moneen suuntaan. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, millaista kritiikkiä esimerkiksi Kiinaan sijoittuva Sininen lootus pitää sisällään. Kiinan ja Japanin välisessä konfliktissa Hergé valitsee puolensa; japanilaiset ovat pahoja. Mutta saavatpa kyytiä myös valtaansa sukoilematta kriisialueella käyttävät englantilaisetkin.

Tintti ja Särkynyt korva on Etelä-Amerikkaan sijoittuva jännäri tai poikakirjan tapainen. Mutta kyllä siinäkin, 1937 alun perin ilmestyneessä sarjakuvakirjassa tuodaan lapsille vähintään peitellen armoton kolonialismin ja toisaalta Etelä-Amerikan onnettoman valtiohallinnon kritiikki. Kahden eteläamerikkalaisen maan välille saadaan syttymään sota. Sotaa tarvitsevat toisaalta asekauppiaat ja toisaalta porausoikeuksistaan kilpailevat amerikkalainen ja eurooppalainen öljy-yhtiö.

Oman osansa saavat Tintin seikkailuissa myös Itä-Euroopan militantit hallinnot ja toista maailmansotaa edeltäneet hauraat monarkiat. Eurooppalaisten riippuvuus lähi-idän öljystä ja arabiemiirien epäilyttävät hallintomallit. Miten tuo seikkailuina lukemani sisään rakennettu poliittinen viesti on vaikuttanut maailmankuvaani? Kukaan ei tiedä. Mutta onhan koko Suomen olemassaolon ajan ja ennenkin suomalaisia lapsia propagoitu keksityillä suomalaisilla ryssiä tappavilla sankareilla. Ja sama meno jatkuu, kun vähän katsoo ympärilleen.

Mutta ei ole Tinttejä sensuroitu, edes pienten lasten silmistä, vapaassa maailmassa. Suomessa kylläkin. Olin jo perheellinen, kun alkuperäisjärjestyksessä ensimmäinen Tintti-seikkailu julkaistiin Suomessa. Vuonna 1986. Se oli nimeltään Tintti neuvostojen maassa. Eli sitä ei kommunismin vastaisuutensa vuoksi uskallettu Suomessa julkaista ennen kuin neuvostojen maata oltiin lakkauttamassa. Olisikohan minusta tullut neuvostovastaisempi, jos olisin saanut lapsena lukea yhden sarjakuvan enemmän?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (39 kommenttia)

Heikki Härmä

Totta mooses!
Aku Ankan asiantuntemuksella on saavutettu sen kaltaista menestystä, että hip hurraa! Ainakin yksi loistava esimerkki (vai-erkki) on.
Siispä perusopetuksen aapisen tilalle Aku Ankka!

Kyllä kaulaa syntyy, sanoisi Pravda.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin

Ei. Sekä koulun lukukirja, vaikka Aapinen tai aapeesee -kirja ja Akkari rinnakkain. Niin opitaan lukemaan.

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Aapisella opitaan lukemaan, Ankalla ajattelemaan.

Hienoa huomata, että kultalusikat (ei loukkaavassa mielessä) ovat lukeneet samaa kuin potkitut.

Aku Ankan suomennostyö on poikkeuksellista, kuten käsikirjoitus ja kuvituskin. Erikoisuutena Akun poikkeuksellinen suosio suomessa, joka kertoo kansallisesta alemmuuskompleksista paremmin kuin tuhat sosiologista tutkimusta.

p.s. kivaa kun 4-vuotias manaa kuin kapteeni haddock: turkasen pölvästi, väärää puuroa;) Mielestäni Tintit ovat ajattomia ja ikärajattomia, koska Tintti ei ole sovinisti, feministi tai edes väkivaltainen.

Alexius Manfelt

Niklas, pitää muistaa, että Ranskassa sarjakuvat ovat aikuistenkin lukemistoa ja se luetteloidaan yhdeksi korkeakultuurin osaksi. Eli arvostus on korkea ja sen näkee ja on nähnyt jo 60-luvulla maan kirjakaupoistakin. Artikkelisi on hienoa ja tarpeellinen muistutus meille kaikille sarjakuvien merkityksestä.

Ville Karppinen

Hieno kirjoitus Nikolta. Aku Ankalla on tosiaan ollut suuri merkitys yleissivistyksen kannalta, mutta en tiedä onko se kestänyt tähän päivään. Olen ajoittain lueskellut uudempiakin lehtiä ja taso on ilmeisesti romahtanut milleniumin jälkeen varsin reilusti. Poikkeuksena tähän mainittakoon Don Rosan tuotanto, joka on vertaansa vailla edelleenkin. Erityisesti mieleen on jäänyt jostakin historiasta Barksin "Vanhan linnan salaisuus"-tarina.

Asterix, Lucky Luke ja Tintti on itsellänikin ollut lukemistossa paljonkin, mutta ykkössuosikki on silti ehkä vanhemmalle polvelle ehkä vähemmän tutumpi Judge Dredd. Tämä fantasia-dystopia sarjakuva on varsin karua luettavaa, mutta samalla varsin mielikuvituksellista ja useimmiten omaan makuuni varsin hyvin piirrettyä. Omat suosikkini liittyvät usein Judge Deathiin ja kumppaneihin, eli tuomareihin toisesta ulottuvuudesta, jossa elämä on rikos ja rangaistus on kuolema, josta he sitten tulevat jakamaan oikeutta "oikeaan maailmaan".

Maininnan ansaitsee myös Ahmed Ahne-albumit, joissa tuo kalifiksi kalifin paikalle haluava epäonnistuu kerta toisensa jälkeen taivoitteessaan. Frank Millerin tuotanto on myös erinomaista synkillä Batman-versioinneillaan ja tietysti Sin Cityllä, jonka elokuvaversio oli myös mahtava.

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Judge Dredd kyllä vain
Kaikki suomeksi julkaistut (albumit/sarjakuvat)löytyvät hyllystä ja muutama hassu englanninkielinenkin + pari englanninkielistä kirjaa

Sääli kun Jalava lopetti julkaisemisen
Olen joskus miettinyt että heti kun kassavirta lakkaa olemasta negatiivinen lähetän ison tilauksen englantiin päin

Saman AD 2000 lehdykän tavaraa Rogue trooperia ja Nemesistä löytyy hyllystä myös

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Mieleeni on jäänyt myös Nemesis-sarjikset. Niitä ei tosin tainnut ilmestyä kuin muutama albumi. Olivat kuitenkin hengeltään samaa settiä Judge Drettin kanssa.

Käyttäjän markkuhuusko kuva
Markku Huusko

Akkarin lisäksi parahinta sarjakuvatarjontaa olivat minun mielestäni 70-luvulla Shokki ja Kauhu. Shokin Lemmy oli tarinoiden sitojana kuin Hitchkock konsanaan. Stoorit olivat hyytäviä.

Asterixit ja Korkkarit kuluivat käsissä ja tietysti myös Nikon mainitsema Jymy oli tiukkaa kamaa, kun vähän vanhemmaksi tulimme. Porukoissa pyöri sittemmin Jymyäkin aika paljon rajumpaa underground-tavaraa, mutta ei niistä sen enempää.

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Shokki ja Kauhu olivat eri gutaa
Niissä oli paljon niitä EC comicsin 50-luvun kauhujuttuja jotka jothtivat siellä comics coden luomiseen (sensuurijärjestelmä)

En muista minkä niminen kauhulehdykkä yritteli myös 80-luvun lopussa herättää ihmisten kiinnostusta uudestaan kauhusarjiksiin

Taisin kaikki ostaa mitä ilmestyi
Sitä en kyllä muista mihin ihmeeseen ne päätyivät kun ei enää löydy
Saattaa olla että lainasin jollekulle joka piti liikaa ja unohti palauttaa

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Taidat tarkoittaa Kalma-sarjaa. Jossakin välissä tuli myös sarja, jonka nimi oli muistaakseni Verta ja väristyksiä.

Lällällää, minullapas on pari Shokki-lehteä:D

Juhani Piironen

Pitkä juttu. :)

Itse opin lukemaan Aku Ankan avulla hyvin varhain, jo neljä -vuotiaana. Joten en kiistä Aku Ankan kasvatuksellista voimaa.

"Tintti neuvostojen maassa" tuli hieman myöhässä Suomeen ja oli siksi viimesin hankkimani Tintti.

Muut ostin jo lapsena.

Tintti on siitä erinomainen lehti, että sen tekijä pyrki äärimmäiseen tarkkuuteen yksityiskohdissa, joten talot ja paikat olivat erittäin totuudenmukaisia.

Lisäksi Tintit olivat yhteiskunnallisesti kantaaottavia.

Siitähän sitä Hergeä joskus on kritisoitukin, koska hänen katsottiin suosineen tiettyjä poliittisia suuntauksia.

Hergen Kiinan puolelle asettumista muistaakseni selittää jotenkin hänen kiinalainen ystävänsä, ja tietysti japanilaisten hirmuteot itsessään.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin

Hergellä oli tosiaan kiinalainen hyvä ystävä, joka on Tsang-hahmon (esim Tintti Tiibtissä) esikuva.

Käyttäjän JyrkiParkkinen kuva
Jyrki Parkkinen

Kaikki esiin tulleet sarjikset ovat ansiokkaita. Mutta älkää hyvät ihmiset jämähtäkö totuttuihin liukuhihnatuotteisiin! Niiden eli valtakustantamojen ulkopuolella ja jopa underground ilmestyy myös sarjakuvakirjoja kertalaakeina. Otanpa yhden pienen esimerkin: Avot Design Oy on kustantanut kirjasen nimeltä "Pöyrööt", joka herttaisella huumorilla ruotii eteläpohojalaasta kansanluonnetta. Käsikirjoitus: Arttu Seppälä, kuvitus: Liisa Peltonen.

Monet vanhat kirjasarjat ajoivat aikanaan samaa asiaa kuin Aku Ankka tai Korkeajännitys kansan valistamisessa ja propagoinnissa. Luin kaikki käsille saamani Armas J Pullan Ryhmy ja Romppainen -kirjat 40-luvulla. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että ne olivat hyvin sarjakuvamaisia (kuten seikkailukirjat yleensä) ja niistä olisi taitava tyylittelijä saanut mainioita sarjiksia. Tuskin niitä olisi enää 50-luvulla uskallettu edes julkaista.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Mikä on se elämänmuoto, vaarallinenkin, jossa eletään, syödään ja seikkaillaan ajassa sun toisessa, mutta päähenkilö ei koskaan vanhene ? Sarjakuva ! Siikalan mainitsemat sarjakuvat olivat tämän päivän pleikkareita meikäläisen lapsuudessa. Ja ne olivat hyviä. Onko sarjakuvilla sitten merkitystä ? Jopa päivälehdet kyselevät joskus, kummasta päästä aloitat aamun lehden lukemisen ? Aloitan Aamulehden juuri siitä mielenkiintoisemmasta päästä Fingerporista, Kalkkarosta, Mustanaamiosta, sorry Jokinen. Sitten menen toiseksi tärkeimpiin aiheisiin - päiväjournalismiin. Hesarin tilauksen lopetin samalla, kun Rip Kirby heivattiin. Niklas voitaisiin nimittää heti tuon jutun jälkeen alan luennoivaksi professoriksi, niin hyvä puheenvuoro hänellä oli tästä merkittävästä kuvaamataiteen, sanataiteen ja elämystaiteen kulttuurin haarasta.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin

Kiitos. Mä olen ajatellut tehdä noita pidempiä silloin tällöin, kun niitä on jonkun verran varastossa.

En ole ihan varma, mutta sarjakuvan käytössä olen konservatiivi. Poikani kautta olen innostunut esimrkiksi virolaisesta hevistä (ja poika innostui aiheesta, kun soitin hänelle aikanaan Villu Tammen virolaista punkkia...). Edelleen, poika perehdytti nuorisoa innostavaan suomalaiseen hiphop-musaan. Mutta japanilainen manga, jota poika aikanaan luki paljon, ei uponnut muhun.

Poika taas on lukenut innolla vanhat Lucky Lukeni. Ja nyt kotoa muuttaneena aikuisena tilasi itselleen Aku Ankan...

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Voisiko Niklakselta pyytää kommenttia julkaisijan moraaliin ja velvollisuuksiin?

Kysymyksessä on Ajan Pyörä (The Wheel Of Time, Robert Jordan, myöhemmin Sanderson) http://en.wikipedia.org/wiki/The_Wheel_of_Time

Eikö ole jotenkin outoa julkaista n. 11 osaa (jotka rahastettuna on suomennettu n. 25 osassa) ja kieltäytyä julkaisemasta viimeistä 2 teosta. Joku sanktio Karistolle olisi asiallista, sillä meille kovakantisten keräilijöille tuo oli masentavin uutinen ikinä.

En ole tarkistanut asiaa, mutta uskon jonkun porukan kasaavan viimeiset suomennokset koviin kansiin, ja toivon alkuperäisen kuvittaja osallistuvan projektiin vaikka keräysrahalla.

Varmuudella tiedän ettei viimeisten osien julkaisu olisi tappiollista, vaikka ei voitollistakaan. Silti Karisto on lifetime-boikotissa tuhlattuaan minun kovin vähiä varojani sen n. 25 x 20€ ilman kliimaksia.

Itse luen alkukielellä, mutta anteeksiantamatonta moinen paskatoiminta.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin

Onhan toi inhottavaa... Otava (?) lopetti kesken pelin Boris Akuninin dekkarisarjan suomentamisen. Kyllä harmitti.

Mutta kun olen kirjankustantajakin... Suomentamisessa on aina isoja riskejä, ja ilman tukia olisimme vailla monia tärkeitä kirjoja. Mutta joskus karsitaan kannattamattomia tuotteita mieluummin kuin vaikkapa irtisanotaan.

Ikävintä on silloin, kun yksi kustantaja löytää hyvän ja kasaanmenevän tuotteen (esim. kirjailija), ja sitten muut syöksyvät setelinipun kanssa apajille. Kaikki häviävät, lopulta, myös lukijat.

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Kiitos vastauksesta. Siksi kehtasin kysyä, kun olet kustantaja.

Vaikea kuvailla ärsytyksen määrää kun tuossa hyllyssä on osat 1-25. Ehjä kokoelma olisi kivempi... Mutta kuten sanoin, niin luotan fanityön tuottavan tuloksia.

On muuten vielä tuo vika osa tilaamatta, mutta ei kauaa nyt kun mieleen tuli.

Uskon että et itse moista tekisi, jos edes nollabudjetti olisi saavutettavissa. Ilmeisesti Jordanin pettäneet munuaiset antoivat Karistolle vapautuksen sitoumuksestaan, mutta me ostajat muistamme tämän likaisen tempun. Ja meitä ostajia ei enää liikaa ole...

Teppo Nygren

Asterixissa kiehtoivat ne piirrokset ja sitä oli mukava lueskella. Villisian paistaminen lopussa toi aina veden kielelle.

Lucky Lukessa koira Rantanplan oli mahtava ja tavallaan sillä oli oma vaatimaton seikkailunsa siinä samalla. Nämä Lucky Luken roistojen hahmot on todellisuudesta poimittuja ja joskus innostuin selvittämään todellisten henkilöiden taustojakin. Daltonin sisaruksia oli kaikkiaan 15 ja heidän äitinsä "Daltonin muori" oli oikealta nimeltään Adeline Lee Younger Dalton, elikkä Youngerin kopla, johon kuului myös jesse James olivat Daltonin muorin serkkuja.

Yksi Shokki-lehti päätyi kansakouluaikana opettajan pöydän laatikkoon ja kaikki joilta tavattiin Shokki-lehti kokivat saman karvaan menetyksen. En ymmärrä miksi ihmeessä sitä lehteä piti lukea koulussa. Muistelen että lehdet kiersivät kyllä oppilaalta oppilaalle heidän luettuaan sen. Taisipa siinä lehdessä olla myös tämän Petsamolais syntyisen Maila Nurmen luoman roolihahmon pohjalta myös jokin sarjakuva. Vampira, vai mahtoiko olla erikseen jokin sarjakuvalehti missä Vampira seikkaili. Muistikuva kuitenkin tuosta piirroshahmosta löytyy, sillä piirtelin myös itse sen sarjakuvan pohjalta Vampira hahmoja.

Ilmojen Korkeajännityksen kanssa kilpaili tietysti Siivet-lehti. Korkkareita tuli kerättyä ja divareilta ostettiin kaikki korkkarit mitä löytyi. Kaikkia ei tietenkään tullut luettua, vaan ihan keräilemisen ilosta niitä tuli hankittua. Jotkut keräilivät Aku Ankan taskukirjoja.

Ostin jokin aika sitten Kraehnin kirjoittaman ja Jusseaumen kuvittaman sarjakuvakirjan Tramp pour Hélène. Ranskaahan en tietenkään ymmärrä, mutta piirrokset olivat sen verran kiehtovia. Monissa sarjakuvissa piirrokset monine yksityiskohtine ja väreineen ovat myös kiehtovia.

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Muistelisin, että kyseisen sarjiksen nimi oli Vampireilla. Sitten oli Shokki, Frankinsteinin hirviö ja Dracula-lehdet. Muitakin kauhusarjiksia taisi olla, mutta en enää muista niiden nimiä.

astrid mustonen

Itselleni oli löytö joskus 70 - luvun lopussa tai jotain kun "ihan itse" keksin Mafalda - albumit.
http://koti.welho.com/z14/sarjakuvat/mafalda.html

Piirrokset / sarjakuvat ovat aika vaarallista aineistoa, varsinkin jos ovat vähänkään kantaa ottavia, animaatiot kuuluvat mielessäni samaan pelottavuusluokkaan. Ne ovat niin totta. Tai kirjat laitettuna sarjakuviksi, kalevala tai vanhan testamentin joku kirja.

Käyttäjän lumiaura kuva
Jari Kuusisto

Kiitos Niklas hienosta ja perusteellisesta jutusta!
Itsekin olen lukenut paljon sarjakuvia.

Omia lapsiani Akkari ei kiinnosta vaikka sitä olenkin koettanut heille tilata. Aika kuluu verkossa Youtube videoita katsoean ja lapset myös tekevät paljon videoita ja lataavat niitä verkkoon. Lataukset toki valvotusti. Mindcraft peli on toinen suosikki jonka maailmoja rakentaessa 12 ja 7 vuotiaat kuluttavat aikaansa. Onneksi koneeseen saa asennettua 2-tunnin päiväkiintiön niin asiat pysyvät jotenkin kurissa.

Whimpy Kid englannin kielisenä versiona ja Leutokalma suomenkielisenä lukeutuvat 12-vuotiaan lempparikirjasarjoihin.

Nuoret ovat ainakin meillä hyvin erilaisia lukutottumuksiltaan ja mediankäytöltään kuin vanhempi sukupolvi.

Käyttäjän pii3719 kuva
Pertti Ikonen

Harmitti pirun vietävästi lapsena kun nuorempi siskoni pääsi lukemaan minulle tilatun Aku Ankan aikaisemmin koulusta päästyään. Minä taas sain luettavaksi hänelle tilatun Nakke Nakuttajan - olikohan molempien lehtien julkaisupäivä keskiviikko.

Valitettavasti nuo lehdet päätyivät roskakoriin, mikä vieläkin harmittaa.

Sellainenkin lehti ilmestyi kuin suomenkielinen Robin Hood. Mutta vain muutaman vuoden ajan n. vuosina 1965 - 1970 muistini mukaan.

Kersti Rajala

Ehkä joku jo ehti kysäistäkin: Miksi Uudessa Suomessa ei ole ainuttakaan sarjakuvaa? Suomessa on paljon hyviä sarjakuvan tekijöitä.

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Oma ylpeyteni on pari numeroa Shokki-sarjista. Niitä en myy edes pahimmassa rahapulassa, vaikka suht hintavia taitavat ollakin.

Mieleeni on jäänyt myös monta muuta 70-luvun kauhusarjista. Ja olen kauhufriikki vieläkin.

Taisi sarjikset, pahkasika ja Rock Radio tehdä allekirjoittaneesta ikuisen pikkupojan:o/

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Mieleeni muistui myös Franquin, jonka Piko ja Fantasio-sarjikset Marsupilameineen olivat kerrassaan riemastuttavaa lukemista, Niilo Pielisestä puhumattakaan.

Eikös Franquinin sarjiksia ilmestynyt myös Non Stop-lehdessä? Ja jokaisen sarjisfriikin pitäisi ehdottomasti lukea Franquinin Mustat sivut.

Kotimaisista sarjiksista pitää ihan ehdottomasti mainita Joonas ja Mämmilä.

Käyttäjän vturunen kuva
Ville Turunen

Sakuista tuli mieleen, että englantilaiset kait yleisimmin kutsuivat saksalaisia jerryiksi. Tämä vain sen takia, että tästä on peräisin meillekin tuttu termi jerry-kannu, sillä se oli saksalainen keksintö. Kun polttoaine yksiköidään tällä tavalla, polttoaine voidaan kuljettaa etulinjaan ilman erillisiä säiliöautoja. Viimeinen etappi menee vaikka kantamalla. Englantilaisetkin innoistuivat tästä keksinnöstä, kun törmäsivät siihen Pohjois-Afrikassa.

Hergestä minulla on sellainen käsitys, että hän oli oikeastaan aika epäpoliittinen ja oikeastaan vain ajanmukainen. "Synneistä" jäi huomaamatta Salaperäinen tähti, jossa pääkonna on silmiinpistävän juutalaisen näköinen kansainvälinen monopolikapitalisti, joka pystyy määräämään öljynjakelusta Islannissa. Mutta tosiaan, Hergen poliittiset tunnelmat ovat oikeastaan vain ajankuvia: niistä voi halutessaan lukea belgialaisen keskiluokan maailmankuvan muutoksen vuosikymmenestä toiseen.

Tätä tulkintaa tukee sekin, että Herge modernisoi joitakin vanhoja albumejaan, jotta ne olisivat vaikkapa autojen osalta ajan tasalla. Selvästi Hergelle modernisuus, tai ajanmukaisuus oli tärkeä asia ja hän aina omaksuu oman aikansa "edistykselliset" käsitykset ilman kritiikkiä, omaksumatta niitä oikeastaan ollenkaan kuin vain aivan pintapuolisesti. Sininen lootus taitaa olla ainoa poikkeus: kerrankin Hergellä oli oikeaa tietoa ystävänsä ansiosta.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin

Tämä on totta, vaikka ulkomuistia käytän. Sen Salaperäisen Tähden pääkonna oli alunperin niin amerikanjuutalainen kuin voi kliseiden mukaan olla. Mutta konnan nimeä muutettiin jossakin versiossa ainakin. Siis ensimmäinen versio oli varmasti antisemitistinen, mutta sitä pehmennettiin myöhemmin.

Käyttäjän vturunen kuva
Ville Turunen

joo, ja koska tuo muutos ei oikeasti muuta tarinaa oikeastaan lainkaan, niin minulle se todistaa, että tuo antisemitismi on aika ulkokohtainen piirre albumissa. Ikään kuin ajankuvaa. Uskon tosiaan, että noista albumeista voisi halutessaan melkein suoraan lukea, mitä keskiverto belgialainen milloinkin ajatteli ulkomaiden tapahtumista. Onhan tämä öljysheikki hemmotellun kruununperijänkin kanssa aika kliseinen, mutta en minä osaa noista mistään lukea mitään pahaa tahtoa. Herge tuntuu todella epäpoliittiselta: kaikki ideologiat, maailmantapahtumat, kliseet, ne ovat vain pelkkää herkullista tarinanainesta.

Toinen aika hyvä verrokki on Ottokarin valtikka ja sitten nämä latinalaisen Amerikan jutut, joiden nimiä en muista. Eikös siinä oikeastaan ole ihan sama näyttämö: kaksi tappelevaa valtiota, juonittelua, sodan uhka. Ympäristö on vain modernisoitu ja viety tarina 30-luvulta jonnekin 60- tai 70-luvulle.

Sininen lootus tuntuu ainoalta poikkeukselta ja sen tosiaan selittää se, että sen aihepiiri on ollut tärkeä Hergen hyvälle ystävälle. Eli kyse ei ole pelkästä tarinanaiheesta.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin Vastaus kommenttiin #33

Tintti ja Picarot oli viimeinen "oikea" Tintti Hergen loppuun saakka tekemänä. Kun lentokone laskeutuu Etelä-Amerikan maahan, kuvassa on surkea slummi, jossa kaksi aseistautunutta poliisia kulkee "VIVA TAPIOCA" -kyltin ohi. Viimeisessä kuvassa valta on vaihtunut, slummi on olemassa ja kyltissä lukee "VIVA ALCAZAR". Tapioca ja Alcazar ovat molemmat sotilasdiktaattoreita. Aika tyly tuomio taiteilijalta.

Samassa albumissa englantilainen viskinvalmistaja tukee toista diktaattoria ja yrittää tuhota alkuperäiskansaa. Sama firma vielä sponsoroi Etelä-Amerikkaan pöhköjä ranskalaisia turisteja. Ja karnevaalikulkueessa näkyvät Aku Ankan (copyright Disney) kasvot. Aika monta pahaa Herge tähän pisti.

Käyttäjän MikkoValtteriKalli kuva
Mikko Kalli

Sarjakuvat ovat kuuluneet omaan elämääni niin pitkään kuin muistan. Nykyään netissä elää vahva ja elävä sarjakuvakulttuuri. Täytyy kevennykseksi esitellä omia suosikkejani joku kerta.

Martti Järvinen

Ah, muistatteko tämän:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_ja_Pirkale

Wikipedian mukaan tuosta lähti sitten uusi sarjakuva, jota itsekin luin aivan orjana elikkä
strumffit.

Jokunen vuosikymmen myöhemmin sarjakuva oli muuttunut smurffiksi.

Koin sen järkytykseksi silloin, koska eihän ne mitään smurffeja ole vaan strumffeja. Ärsyttää vieläkin kun näen jossan smurffeja, kun nimi on vääristelty.

Hullunkurista, mutta täysin totta.

Käyttäjän niklasherlin kuva
Niklas Herlin

Olisiko tämä liittynyt vanhaan Ruutu-lehteen, joka kaatui ja korvattiin Zoom-lehdellä? Mielestäni ni muuttui silloin.

Martti Järvinen

Pahinta on, että sain noin about sata vuotta sitten muutamia hyviä salmiakkeja, joita ei enää ole olemassa.

Viddu Niklas jos voin sulta jotain pyytää - ei rahaa ei mitään muuta, mutta voitko palauttaa hyvät salmiakit? Olen yrittänyt laittaa viestiä fazerille, mutta ei ne mua kuuntele.

Tsiisus mä maksaisin vaikka mitä. No ei rahalla, mutta syömällä.

Hannu Rytilä

Vielä aikaisemmin samat otukset olivat Muffeja, mutta muuttuivat aika pian Strumffeiksi. Smurffikin on ihan OK nimitys. Sitähän nämä siniset ovat olleet jo pitkään.

Markku Gröndahl

Niklas Herlin.
Nyt on saavutettu jotain sellaista joka tähänkin ympäristöön sopii.
Ylivoimaisesti suurin saavutus demokratiassa, johon sinäkin ehkä luotat ja uskot?
Lisää seuraa ja rutkasti.
Vapaavuorolaisillekin.
Suomi on ja tulee olemaan edelläkävijä tasa-arvoisen
maailman puolestapuhujana.
Hienoa suomalaiset,kiitos kommentoijat.
Upeaa olla edelläkävijöitä,ainakin tässä kaikkia vituttavassa maassa,jossa kuitenkin inhimillisyys,toisten,erilaisten ihmistenkin arvostus pikkuhiljaa alkaa toimia.
Tasa-arvoinen avioliittolaki tulee saamaan ylivoimaisen kannatuksen meidän
kantasuomalaistenkin piirissä.
Kun sitten vielä huomataan ja nähdään mitä muut,ne "Muut",tuovat suomalaiseen yhteiskuntaan, aletaan olla raiteilla,joita koko maailma seuraa.
Uskon.Kateellisia ovat.Meille suomalaisille.

Merja Heikka

Joku kysyi facebookissa, että mitä kirjallisuutta kukin lukee silloin kun on siipi maassa. Luen Aku Ankkaa, jos olen turhautunut. Jos kaipaan lohtua, niin mummo ankkaa. tietysti jos on tosi rankkaa luen Raamatun Sananlaskuja, mutta en ole niitä vuosiin lukenut. Korkeintaan on sellainen Mummo Ankka -fiilis ollut viime vuosina.

Roopestakin tietysti tykkään kovasti ;). Hän on Mummo Ankan jälkeen minun mieli hahmoni. Seuraavina tulevat Aku ja ehkä Hessu. Lapsena pidin paljon myös Pikku-Hiawathasta ja Pepistä. Mikistä en ole koskaan erityisemmin välittänyt, vaikka se on ymmärtääkseni Amerikoissa tärkein Disney-hahmo.

Lapsilleni tietysti tuli myös Aku. Nuorimmaiseni kun oli eka luokilla, piti mennä vanhemman varttiin kuuntelemaa miten beibi on pärjäillyt. Ensin opettaja kertoi huonot uutiset (tai ainaki jotain sinne päin), sitten hän sanoi, että tiedätkö miten elävää kieltä poika kirjoittaa. Hän antoi minulle näytteen, ja sehän oli kuin suoraan Aku Ankasta, sanankäytöltään. Niin että kyllä Akulla on valtava vaikutus kansansivistykseen.

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Luin joskus aikas hauskan analyysin tuosta, miksi jenkit tykkäävät Mikistä ja suomalaiset Akusta.

Amerikkalaisille onnistuminen on itsestännselvyys. Me suomalaiset samaistumme helpommin Akuun, joka on ikuinen epäonnistuja.

Pakko sanoa, mutta olen lapsesta asti tykännyt Akusta enemmän kuin Mikistä:o/

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset